Olen aina pitänyt valokuvista ja niiden katsomisesta todella paljon. Bloggaamisen myötä valokuvaus on saanut ihan uuden merkityksen ja siitä on tullut myös itselle entistä tärkeämpää. Olen aina hyvin tarkka siitä, millaisia kuvia julkaisen niin täällä blogissa kuin sitten tuolla instagramin puolella. Kuvien pitää olla hyvälaatuisia ja riittävän isoja. Toki olen minäkin matkan varrella varmasti kehittynyt valokuvaajana, mutta siitä huolimatta pidän itseäni vielä ihan amatöörinä. Uskon, että valokuvaamisessa ei koskaan voi olla täysin "valmis" ja oppinut, vaan kokoajan voi kehittää itseään ja oppia lisää. Nyt haluan esitellä teille, mitkä olivat viime vuoden eniten tykkäyksiä saanutta instakuvaani. 

Heti joulun jälkeen, kun joulun suklaaövereistä oltiin juuri ja juuri selvitty, leivon ihanan suklaaöverikakun tyttäreni tupareihin. Kakkukuvat saavat yleensä instassa paljon tykkäyksiä, niin tämäkin herkullinen suklaaunelma.

Meillä on tammikuussa hääpäivä ja tämä pian yhdeksän vuotta sitten maistraatissa otettu kuva vihkitilausuudestamme keräsi viime vuonnakin paljon tykkäyksiä. Kuva ei ole minun ottamani, vaan todistajana olleen ystävämme, jonka olen kyllä maininnut instapostauksessa. Tulevana kesänä tulee jo kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun miehen kanssa tavattiin. Meidät vihittiin siis hyvin pian tapaamisemme jälkeen. Matkalle on mahtunut paljon, niin ala- kuin ylämäkiäkin, mutta rakkaus on kaikesta huolimatta ikuista.

Rakastan järjestää juhlia ja se on varmasti tullut hyvin selväksi seuraajilleni niin täällä blogissa kuin tuolla instankin puolella. Tämä kuva on kuopuksen synttäreiltä, kun juhlimme sukulaisten ja ystävien kanssa hänen 20-vuotis päiviään. 

Oma koti on vuosien myötä muodostunut itselle tärkeäksi paikaksi. Olemme yhdessä miehen kanssa remontoineet sitä mieleiseksemme ja sen myötä siitä on tullut meille turvapaikka, jossa viihdymme. Tässä instakuvassa halusin esitellä olohuoneeseen hankkimaani uutta mattoa, joka oli ollut kauan haaveissani. Onnistuin saamaan maton roskalavaryhmän kautta ilmaiseksi. Käytin vain maton pesulassa ja sen jälkeen sain sen lattialle. 

Keväällä elämä siirtyy auringon ja lämpimien säiden ansiosta ulos. Toukokuussa kävimme miehen kanssa puutarhamyymälässä ja ostimme kukat kuormalavasta tehtyyn kukkalavaan. Ne olivatkin sitten viimeiset kukat siihen, koska syksyllä kukkalava otettiin pois, koska se oli vuosien mittaan mennyt jo huonoon kuntoon. Onneksi pihalta löytyy paljon muitakin paikkoja, mihin kesäkukkia saa esille.

Ja taas kuva juhlatarjoiluista. Tämä kuva on helatorstailta, jolloin juhlimme minun valmistujaisiani. Pidän juhlien järjestämisestä ja ystäväni ja sukulaiseni tuntevatkin minut runsaista "sen seitsemän sortin" kahvipöydän antimista erilaisilla kutsuilla ja perhejuhlissamme. Valmistujaisjuhlani oli ihana päivä, joka jäi ehdottomasti sinne muistojen kirjaan ikiajoiksi.

Sitten ollaankin jo syksyssä ja kuva Marimekon Oiva-sarjan ihanasta teesetistä keräsi paljon tykkäyksiä. Kauniit astiat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Olen jo kymmenen vuotta kerännyt muumimukeja ja nyt uusimpana keräilykohteena ovat nämä Marimekon astiat. Tässä kuvassa esittelen Marimekon instagram arvonnasta voittamani teesetin. Niin ihana palkinto ♥

Syksyn tullen aloin taas sytytellä kynttilöitä ja tuikkuja. Niillä saa aina luotua ihanan tunnelman  kotiin, kun ulkona on sateista ja harmaata. Olohuoneen pöydällä olevat Riviera Maisonin tähtikipot ovat ikisuosikkeja, jotka onnistuin saamaan facebook kirppiksen kautta ystävältäni. 

Viimeisenä vaan ei vähäisempänä, vaan aikajärjestyksessä viimeisenä eniten tykkäyksiä saanut instakuvani on kuva juuri lakitetusta tyttärestäni. Tyttären ylppärit olivat ehdottomasti pimeän syksyn suurin valopilkku. Vietimme ihanat juhlat, jotka alkoivat tästä ikimuistoisesta hetkestä.

Kaunis kiitos kaikille instagram kuvistani tykänneille ja niitä kommentoineille ♥ Kiitos menneestä vuodesta 2019 ♥

Lounastreffit ja hermoja raastava labrareissu

Kesäkuu on mennyt ja heinäkuu alkanut. Kesä on mennyt hurjaa vauhtia ja tuntuu, että sitä ei ole enää jäljellä kuin pieni ohikiitävä hetki. Todellisuudessa elokuukin on vielä usein ihan kesäinen, mutta jo elokuun alussa alkavat koulut ja eskarit saavat mielen syysmolliin jo ennen aikojaan. Mutta vielä on aikaa nauttia kesästä eikä aihetta synkistelyyn ole. Kaikkihan on kiinni kuitenkin meidän omasta asenteestamme.

Minulla oli viikolla pari iltavuoroa ja keskiviikkona kävin ennen töihin menoa ystäväni, Katjan, kanssa lounaalla aina yhtä hurmaavalla Kymin Huvilalla Kuusankoskella. Kymin Huvila sijaitsee aivan Taideruukin vieressä, joka on muuten yksi pian alkavien Kouvolan Asuntomessujen etäkohteista. Jos siis satut vierailemaan Taideruukissa lounasaikaan, suosittelen käyntiä Kymin Huvilalla. Lounas on hyvä ja hinta edullinen. Lisäksi Kymin Huvila on todella kaunis ja viihtyisä paikka istua hetkeksi alas maittavan lounaan äärelle ja hengähtää hetki niinkuin mekin teimme Katjan kanssa.

Aina ei siis tarvitse treffata ystäviä jomman kumman kotona, vaan lounastreffit on oiva tapa vaihtaa kuulumisia ja tavata ystäviä. Lounasta syödessä ehtii keskustelemaan monenlaista. Jossain vaiheessa meidän keskustelumme Katkan kanssa siirtyi blogi- ja somemaailmaan, joka tuntuu puhuttavan tänä päivänä niin monia. Keskustelimme Katjan kanssa mm. siitä, miten meidän bloggaajien elämää ja ennenkaikkea onnea ja onnistumisia arvostellaan ja riepotellaan somessa. Jokainen meistä kirjoittaa ja kuvaa blogiinsa sekä myös instagramiin itselleen tärkeitä asioita eikä todellakaan tuo julki koko elämäänsä eikä tarvitsekaan. Juuri tästä meitä usein arvostellaan ja luodaan ihan väärin perustein kuva sisällöntuottajasta, hänen arvomaailmastaan ja elämästään. Jokaisella bloggaajalla on oikeus tuottaa omaan blogiinsa juuri sellaista sisältöä kuin itse haluaa. Kaikkea ei tarvitse tuoda julki, jos ei niin tahdo. Blogi ja muut somekanavat eivät siis lähestulkoonkaan aina tuo julki koko totuutta sisällöntuottajan elämästä, vaikka moni seuraaja sen niin väärin ymmärtääkin. Välillä täytyy oikein ihmetellä, miten ihmiset voivat ollakin julmia toisia, tässätapauksessa meitä sisällöntuottajia, kohtaan.  Surullisinta tässä on ehkä kuitenkin se, että seuraajien on vaikea olla iloisia, kun jollain menee hyvin ja ärsytyskynnys kasvaa, jos jollain meneekin erittäin hyvin! Enkä halua todellakaan nyt yleistää tätä kaikkiin seuraajiin, sillä suurin osa seuraajista on kuitenkin todella ihania ja asiallisia ihmisiä. Toivoisin vain, että me kaikki ymmärtäisimme sen, että toisen onni ei ole meiltä pois, vaan osaisimme myös iloita niistä toisten ihmisten onnen hetkistä. 

Sain jo ennen vappua omalääkäriltäni lähetteen labraan, koska olen usean vuoden ajan syönyt tyroxiniä kilpirauhasen vajaatoimintaan. Viimeisistä labroista oli lääkärini mukaan jo liian kauan ja hän halusi myös ottaa hiukan muitakin labroja. Hän oli ensimmäinen lääkäri, joka puhui minulle siitä, että kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavan ihmisen pitäisi säännöllisesti tarkkailla kolesteroliarvoja. Minua ehkä hiukan ärsyttää se, että kukaan lääkäri ei ole aiemmin tästä minulle puhunut saatika, että olisi otattanut minulta kolesteroliarvoja, kun kuitenkin entisessä työterveydessänikin niitä kilppariarvoja seurattiin hyvinkin säännöllisesti. 

Noh, nyt on vihdoin labrat otettu, vaikka se hiukan haasteellista meinasi ollakin. Ensinnäkin minun piti olla 12 tuntia ennen labroja ravinnotta, joten labraan oli mentävä aamusta. Työvuorot ovat olleet sellaiset, etten ole labraan päässyt tai sitten kun on ollut iltavuoro, en ole muistanut olla ravinnotta. Maanantaina sitten oikein skarppasin asian kanssa ja söin iltapalan ajoissa enkä juonut enää mitään iltakahdeksan jälkeen.

Muistin vanhastaan, että oma terveysasema on aina jokusen viikon kiinni heinäkuussa, joten tarkistin illalla vielä netistä, että terveysasema on varmasti auki. Netistä sain tiedon, että auki on, joten tiistai aamuna hurautin sitten kymmenen kilometrin päähän labroihin. Parkkipaikalla alkoi mieleeni kuitenkin hiipiä arvailuja siitä, että terveysasema saattaa sittenkin olla jo kiinni, koska parkkipaikalla oli oudon vähän autoja. Kävelin ovelle, jossa oli lappu, missä kerrottiin kesäsulusta ja ohjattiin toiselle terveysasemalle. Koska olin ollut 12 tuntia ravinnotta, en missään nimessä halunnut heittää pyyhettä kehään, vaan päätin, että ne labrat otetaan tänään, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Hyppäsin autoon ja hurautin taas yhden kymmenen kilometriä seuraavalle terveysasemalle. Google mapsin avulla löysin perille ja jonotettuani ilmottautumiseen sain kuulla, ettei tällä terveysasemalla ollut lainkaan labraa. Sillä lailla. Jälleen minut ohjattiin eteenpäin. Ajellessani entiselle aluesairaalalle mietin, että nyt kun vihdoin löydän labran, joka on auki, on labralähetteeni varmaankin sitten jo mennyt vanhaksi, kun en ole aikaisemmin saanut mentyä niitä otattamaan. Näin ei onneksi kuitenkaan ollut käynyt, vaan noin puolen tunnin jonotuksen jälkeen sain annettua ystävälliselle näytteenottajalle viisi putkiloa verta pyörtymättä. Nyt on enää ainoastaan ongelmana se, miten ja milloin saan varattua soittoajan lähettävälle lääkärille, kun oma terveysasema on kiinni. Ehkäpä selvitän sitä ensi viikolla. Minusta tässä oli toimintaa jo ihan riittävästi tälle viikolle.

Huomen aamuna lähden viikonlopuksi siskoni luo Helsinkiin. Toivottavasti sade hellittää huomiseksi, kun oli vähän suunnitelmissa mennä käymään Suomenlinnassa. Mutta eiköhän me jotain tekemistä keksitä, vaikka sataisikin ja ainahan voi mennä vaikka kahville tai syömään johonkin kivaan paikkaan. Jollain kivalla kirppikselläkin voisi käydä. Mitä sinulle on suunnitelmissa tulevalle viikonlopulle? 

Mukavaa viikonloppua sinullekin ♥

Yksin juhannuksena

Niin alkaa taas yksi juhannus olemaan loppusuoralla. Lämpimän ja jopa helteisen toukokuun ja alkukesän jälkeen juhannuksen sääksi ilmaantui kuin ihmeen kaupalla tuulta, sadetta ja kylmää ilmaa. Noh, pitäähän sitä perinteitä kunnioittaa ja tälläisiin ilmoihinhan sitä ollaan täällä suomessa juhannuksena totuttu. Pauliina-myrsky riepotteli suomea ja moni sai viettää pitkiäkin aikoja ilman sähköjä. Meillä sähkökatkoksilta vältyttiin, mutta kyllä välillä tuntui, että talosta lähtee katto, kun tuuli oikein kovassa puuskassa osui kohdalle. Toivottavasti teillä kaikilla on ollut kiva juhannus ja olette saaneet viettää sitä juuri niinkuin olette halunneetkin. 

Itse olen ollut töissä koko juhannuksen. Tämä oli odotettavissakin, koska kesäsijaisena nakki napsahtaa melko todennäköisesti juuri viikonlopuksi ja juhannukseksi. Onneksi minulla on ollut kiva kesätyöpaikka ja työkaverit siellä, joten aika töissä on mennyt kuin iltamissa. Meillä myös mies on ollut juhannuksen töissä ja koska hän tekee tällä hetkellä reissutöitä, olen ollut työvuorojen välissä sitten ihan yksikseni kotona. Yksin olo kotona ei ole minulle ongelma. Tässä iässä, kun lapset ovat jo lentäneet pesästä, osaan nauttia omasta ajastani enkä vietä sitä moppi kourassa, vaan annan aikaa itselleni ja myös ystävilleni. 

Juhannus on minun mielestäni kalenterivuotemme toiseksi suurin juhla heti joulun jälkeen. Silloin ihmiset kokoontuvat yhteen perheiden, ystävien ja tuttavien kanssa, kuten joulunakin. Syödään hyvin ja juodaan, mutta ennenkaikkea vietetään aikaa yhdessä. Ihmiset hakeutuvat veden äärelle mökeille ihastelemaan yöttömän yön kauneutta. Minusta mökkijuhannus olisi ihana, kun saisi uida ja saunoa sielunsa kyllyydestä ja kenties yön viimeisinä tunteina katsella vastarannalla palavaa kokkoa. Empä muista olenko koskaan tuollaista juhannusta viettänyt, mutta jotenkin se vain mielestäni kuuluisi juhannukseen kaikista parhaiten. 

Juhannus on vähän kuin joulu. Kenenkään ei pitäisi viettää sitä yksin. En olisi rehellinen, jos sanoisin, että olen nauttinut juhannuksestani yksin kotona. Rehellisesti sanottuna olen hiukan kateellisena katsellut somesta toisten juhannuskuvia notkuvista ruokapöydistä, mökkimaisemista ja yhteisistä hetkistä läheisten kanssa. Olen tässä työvuorojen välillä ollut aika väsynyt, joten en ole jaksanut hakeutua muiden ihmisten seuraan eikä minusta juhannuksena olisi edes sopivaa kutsua itseään kylään esimerkiksi jonkun mökille tai grillin ääreen. Minusta kutsu pitää tulla ihan toisesta suunnasta. Kaikesta väsymyksestä huolimatta olen siis kaivannut mökkielämää, muiden ihmisten ja ennenkaikkea läheisteni seuraa sekä ihania juhannusruokia. Toki olisin voinut koristaa kotia juhannukseksi koivuilla ja kukkakimpuilla sekä nauttia grilliherkuista, mutta jotenkin en vain halunnut tehdä sitä yksin minulle. Onneksi leffat ja tv-sarjat on keksitty eli olen sitten kääriytynyt  työvuorojen välissä viltin sisään ja katsellut telkkaria. Hyvän ohjelman sattuessa kohdalle olen hetkeksi unohtanut yksinäisyyteni ja saanut aikani kulumaan. Nyt haen vielä yhden kupillisen kahvia ja sen jälkeen alankin sitten taas jo valmistautumaan tulevaan iltavuoroon, jonka jälkeen koittaa jälleen ihana, tavallinen arki.

Mukavaa toista juhannuspäivää teille kaikille!

#metoo

Viime päivien aikana somen on vallannut #metoo-ilmiö. Itsekin aluksi ihmettelin joidenkin facebook kavereideni erikoista päivitystä, kunnes pääsin jyvälle, mistä oikeasti on kysymys. #metoo-ilmiö on vastaisku seksuaaliselle häirinnälle. "Me too"- kampanja sai alkunsa viime sunnuntaina, kun näyttelijä Alyssa Milano pyysi twiitissään kaikkia seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuneita naisia kirjoittamaan omalle sometililleen hashtag #metoo. Tällä osoitetaan, kuinka valtavasta ilmiöstä seksuaalisessa häirinnässä oikeasti on kyse. Seksuaalinen häirintä on asia, josta puhutaan aivan liian vähän tai siitä ei puhuta lainkaan. Häirinnästä ei pitäisi vaieta! #metoo-kampanja on herättänyt keskustelua ja puhuttaa nyt ympäri maailmaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomien nettisivuilla on monta juttua, joissa kerrotaan ihmisten kohtaamasta häirinnästä ja siitä, miten sitä voi torjua. 

Minä myös-kampanja on rohkaissut monia ihmisiä kertomaan julkisesti itseään kohdanneesta häirinnästä. Mitä seksuaalinen häirintä sitten oikeasti on? "Seksuaalisella häirinnällä tarkoitetaan sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri. Seksuaalinen häirintä voi ilmetä ainakin seuraavin tavoin: sukupuolisesti vihjailevat eleet tai ilmeet, härskit puheet, kaksimieliset vitsit sekä vartaloa, pukeutumista tai yksityiselämää koskevat huomautukset tai kysymykset, seksuaalisesti värittyneet aineistot, viestit tai puhelut, fyysinen koskettelu, sukupuoliyhteyttä tai muuta sukupuolista kanssakäymistä koskevat ehdotukset tai vaatimukset sekä raiskaus tai sen yritys". Lähde: https://www.thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/sukupuoli/syrjinta/hairinta 

Omalla kohdallani häirintä alkoi jo kouluaikoina. Alakoulun viimeisillä luokilla en osannut vielä ajatella, että poikien laukomat haukut ulkonäöstäni olisivat seksuaalista häirintää, vaikka ne tuntuivatkin pahalta. Yläasteella haukkupuheet jatkuivat ja poikien kaksimieliset vitsit olivat yleisiä. Viattomana ja mistään seksuaalisuudesta mitään tietämättömänä ajauduin kaveriporukoihin, joissa pojat tulivat vähän liiankin lähelle. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa sille, mitä jouduin kohtaamaan ensimmäisen pidemmän parisuhteeni aikana. Haukkumista, halveksintaa, nöyryytystä ja uhkaavissa tilanteissa toisen tahdon alle alistumista. Seksuaalinen häirintä on aina väärin ja kiellettyä. Se tekee viiltävän haavan, joka parantuu hyvin hitaasti ja jättää aina ikuisen jäljen ihmiseen. Itse olen tehnyt monta kymmentä vuotta parantumistyötä eikä työ ole vieläkään lopussa. Seksuaalinen häirintä vääristää ihmisen mielikuvan omasta itsestään, aikaansaa estoisuutta ja tuhoaa itsetunnon. Näin juuri kävi minulle.

En osaa sanoa, mikä vaikutus tällä kampanjalla todellisuudessa tulee olemaan, mutta se on ainakin ihan selvää, että on hienoa, että asiasta nyt puhutaan ja sitä tuodaan julkisesti esille. Itse olen ollut yllättynyt siitä, kuinka moni ystävä/kaveripiiristäni on johtunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Tulos kertoo juuri siitä, että tästä asiasta ei puhuta. Itse ainakin olen kokenut asian häpeälliseksi ja sen vuoksi olin asian kanssa vuosia ihan yksin. Toivon, että tämä kampanja aikaansaisi ainakin sen, että jatkossa ihmisten olisi helpompi puhua asiasta ja hakea itselleen apua. Asiasta puhuminen ja avun hakeminen on ehdottoman tärkeää toipumisen kannalta. Mitä ajatuksia kampanja sinussa herättää? Oletko joutunut kenties itse seksuaalisen häirinnän kohteeksi? 

#metoo

Kuvamuistoja

Haasteet on aina välillä ihan hauskoja, mutta tämä Lauran Mamma rimpuilee-blogista lähtenyt haaste on ihan huippu. Tässä haasteessa pitää siis paljastaa kaikki viimeisen kymmenen vuoden facebook-profiilikuvat. Ha haa, aikamoinen haaste varsinkin tälläiselle ihmiselle kuin minä, joka ei ainakaan omasta mielestään onnistu ikinä missään valokuvissa, mutta rohkea rokan syö ja niin nappasin haasteen mukaani.

Ensimmäinen facebookin profiilikuvani on maaliskuulta 2008. Ihan ei siis päästä kymmenen vuoden päähän, mutta tästä kaikki lähti alkuun. Muistan hyvin tuon ajan ja sen kuinka vaikeaa oman kuvan laittaminen julkisesti nähtäville oli. Vaikeaa ensinnäkin siksi, ettei minusta ollut valokuvia ja toiseksi olin hyvin itsekriittinen oman ulkonäköni suhteen. Näin yhdeksän vuoden jälkeen voin vain todeta, että ollappa vielä nuori ja nätti.

Seuraavan syksyn aikana rohkaistuin vaihtelemaan omaa profiilikuvaani suht tiuhaan. Sain silloin ilmeisesti itselleni jonkinlaisen kameran. Ylärivin vasemman puoleinen kuva on siskoni ottama kuva, kun hän vei minut Helsingissä Boathouseen syömään rapuja. Oli muuten ensimmäinen kerta eläissäni, kun söin rapuja ja varmasti siksi tuollainen ilme siis minulla, ei ravulla. Ylärivin oikean puoleinen kuva on sen sijaan hauska yhteiskuva keskimmäisen tyttäreni kanssa. Muistaakseni yritin aluksi ottaa yksityiskuvaa, mutta joku halusi välttämättä mukaan kuvaan. Alarivissä sitten pari elämäni ensimmäistä selfietä tai jotain sen suuntaista ainakin.

Seuraavan kuvakollaasin kuvat ajoittuvat ajalle huhtukuu 2009-maaliskuu 2010. Tuo oli sitä ero- , sinkku- ja yh-äiti aikaa tuo. Ylärivin vasemmassa kuvassa yritän epätoivoisesti poseerata kameralle. Lopputuloksen näkee kaikki. Oikean puoleinen kuva on otettu Anttolanhovissa, jossa olin Aslak-kuntoutuksessa. Siellä laitoin ajatuksia järjestykseen ja eroprosessi lähti käyntiin. Alarivin vasemman puoleinen kuva on vaan joku ihme virnistyskuva jälleen kerran ja vieläpä erittäin huonolaatuinen sellainen. Oikeanpuoleisessa kuvassa poseeraan silloisen hankipallojoukkueemme peliasussa.

Sitten seuraavana onkin se samainen kuva, joka minulla oli vuonna 2010 profiilikuvana Match.comissa. Tällä kuvalla nappasin sitten itselleni nykyisen mieheni. Silmät olivat kuulema se, mihin hän oli ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota.

Seuraavissa profiilikuvissa elän varmasti elämäni onnellisinta aikaa tai ainakin katselin maailmaa todella vaaleanpunaisten lasien läpi. Laitettiin nykyisen mieheni kanssa kimpsut yhteen ja siitä se yhteiselo sitten lähti aikamoisella rytinällä käyntiin. Alarivin vasemman puoleisessa kuvassa olen Kuopiossa juhannuksena 2011. Oikeanpuoleinen kuva on myös samalta vuodelta mutta tammikuulta. Tässä kuvassa olen maistraatissa ja nimettömääni on juuri pujotettu vihkisormus ♥

Nämä mun kollaasien kuvat ei nyt ihan ole lookisessa järjestyksessä, mutta antakaa anteeksi. Näistä seuraavista kuvista oikeanpuolinen on heinäkuulta 2011 ja vasemmanpuoleinen tammikuulta 2012. Kuvista on selkeästi nähtävissä, että mamman posket ovat alkaneet pyöristyä, kun pääsi kunnon kokkimiehen lihapatojen ääreen. Molemmat kuvat on otettu kotoa.

Seuraava kuva on miehen tytön auton takapenkiltä nappaama kuva, kun olimme tulossa kotiin joltain perheen yhteiseltä reissulta ja itse olin auton ratissa. Minusta aika kiva kuvakulma.

Nyt ollaan päästy vuoteen 2012 ja eletään tosi helteistä kesää. Kuva on otettu miehen serkun häistä, jossa saimme olla vieraana. Seuraavana päivänä meillä olikin sitten ensimmäisen lapsenlapseni ristiäiset. Aikaa tästä on siis melkolailla viisi vuotta.

Tämä kuva on sitten helmikuulta 2013, jolloin avioliittomme siunattiin nykyisen kotikuntamme kirkossa. Jännittävä kirkko-osuus on tässä takana ja mies yrittää epätoivoisesti saada tuota puuhkaa minun hartioille kirkon rappusilla ♥

Monet naiset laihduttavat ennen häitään, mutta minä laihdutin niiden jälkeen. Kuvissa näkyy jo vähän tuloksiakin. Vasemmanpuoleisesta kuvasta tykkään ihan hurjasti ja voin rehellisesti sanoa, että nyt harmittaa ihan hurjasti, kun kaikki laihduttamani kilot ovat tulleet korkojen kanssa takaisin. Oikeanpuoleisessa kuvassa olen arvaten tullut juuri kampaajalta ja pitihän se kuva tietenkin ottaa uudesta hiuslookista.

Seuraavan kollaasin kuvat ajoittuvat helmikkuulle 2015 - kesäkuulle 2016. Näistä kuvista on selkeästi nähtävissä, että se oma tyyli on vielä hakusessa. Ylärivin vasen kuva on tytön ottama kuva meidän pihalta. Yritettiin ottaa samalla kertaa myös joitain asukuvia ja niitä julkaisinkin muutamia blogissani täällä. Oikeanpuoleisessa kuvassa olen ollut Zizzissä stailauksessa ja kuva sieltä. Alarivin vasemmanpuoleinen kuva on elokuulta 2015. Ekan kerran leikkautin kampaajallani sivusiilin ja sitä tässä kuvassa olen yrittänyt kuvata. Oikeanpuoleinen kuva on viime keväältä koulujen päätöspäivältä, kun olemme lähdössä hoitopoikani ylioppilasjuhliin. Miten ihmeessä mun hoitolapset on jo ylioppilaita? Uskomatonta.

Toiseksi viimeinen profiilikuva on viime elokuulta (2016) ja ihka aito selfie. Oikeanpuoleinen kuva on tammikuulta, kun annoin sen aidon persoonallisuuteni tulla reilusti esille ja kampaajani leikkasi minulle irokeesin eli kummatkin sivut ja niska ajettiin kuusi millisellä terällä lyhyeksi ja päälliosa on pidempi. Tällä mennään edelleen :))

Tässä minun koosteeni facebookin kuvahaasteeseen. Ihan kiva oli tehdä tätä ja mielelläni tulen katsomaan myös sinun kuvamuistojasi, jos päätät napata haasteen mukaasi. 

Someriippuvuuteni

Tartutko aamulla ensimmäiseksi kännykkään? Roikutko kaiket illat koneella? Näistä merkeistä tiedät, että vietät liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa vai tiedätkö sittenkään? Näiden merkkien perusteella minä olisin ehdottomasti someriippuvainen. Osittain tämä varmasti pitää paikkansakin. Voin täysin rehellisesti tunnustaa, että monesti saattaa tunti jos toinenkin vierähtää koneella. Ajantaju vain häviää eikä sitä hoksaakaan, kuinka on tullut istuttua (taas) koneella ihan liian pitkään. Jokainen aamuni alkaa sillä, että saatuani itseni ylös sängystä ja laskeuduttuani makuuhuoneestamme alakertaan istahdan koneen ääreen kahvikupposeni kanssa ja alan somettaa. Facebook, blogger, youtube, gmail...uusien postausten/päivitysten lukemista ja läpikäyntiä. Sen jälkeen kännykän kautta instagram ja snapchat. Tämän jälkeen omien uusien päivitysten tekeminen ainakin Instagramiin ja Snapchattiin.

Onko tämä sitten niin väärin? Minusta ei. En tahdo puollustella itseäni ja runsasta somen käyttöäni tällä vastauksella, mutta minusta tämä on nykyaikaa. Maailma  muuttuu kehityksen myötä ja sen myötä myös meidän ihmisten käyttäytyminen muuttuu. Monet ovat surullisia, kun käsinkirjoitetut kirjeet ja kortit ovat muuttuneet chattiin ja sähköiseen postikorttiin. Minustakin on kiva välillä saada ja lähettääkin ihan paperinen kortti jollekin, en kiellä. Minusta on kuitenkin tärkeintä se, että vielä otetaan yhteyttä toiseen ihmiseen, vaikkapa sitten sen facebookin yksityisviestin kautta. Itse olen muutaman kerran tehnyt facebookissa suursiivouksen kaverilistallani. Olen poistanut paljon ns. puolituttuja, joita en ole koskaan edes nähnyt tai joiden kanssa en ole mitenkään muuten tekemisissä. Haluan jakaa omat fb-päivitykseni vain niiden kesken, jotka oikeasti tuntevat minut. Fb-päivityksiä teen nykyisin enää todella harkitusti ja harvoin. Pääosa fb-ajastani kuluu siis lueskellen, tykkäillen ja välillä kommentoiden toisten päivityksiä.

Mä olen aina rakastanut katsella valokuvia. Minusta on ihana uppoutua niiden maailmaan ja antaa ajatuksen lentää siihen hetkeen, kun kuva on otettu. Mikä onkaan parempi paikka katsella valokuvia kuin Instagram?! Päivän aikana tulee selattua toisten kuvia useampaan kertaan. Odotan aina suurella innolla seuraamieni jäsenten uusia kuvapäivityksiä. Itsekin pyrin päivittämään omaa instagram-tiliäni mahdollisimman aktiivisesti. En kiellä, etteikö instagram kuvieni tykkäysten tai instagram tilini seuraajien määrällä ole mitään merkitystä minulle. Kyllä sillä on. Tuntuu tosi hyvältä ja kivalta, kun saan uuden seuraajan tai jokin kuvani saa paljon tykkäyksiä. Totta kai. Itselle sata tykkäystä on paljon, kun monelle muulle se on vasta alkua tykkäysten tulvassa. Myös instagramissa voit huikata heipat ystävälle tai muuten kommentoida hänen kuvaansa. Se on sitä yhteydenpitoa somen avulla. Nykyaikaa.

Miksi sitten haluan olla aktiivinen somessa ja esimerkiksi juuri instagramissa? Olen bloggari ja sosiaalisessa mediassa näkyvillä olo on bloggarille tärkeää. Sillä pyritään saamaan näkyvyyttä sille omalle pikkuiselle blogille. Ei kukaan bloggari jaksa kauaa blogata, jos ei saa minkäänlaista vastakaikua kirjoituksilleen. Bloggarin on luotava seuraajilleen kaikin keinoin itsestään ja blogistaan mahdollisimman mielenkiintoinen kuva. Somettaminen on osa bloggaamista vai sotkenko nyt kaksi asiaa toisiinsa? Korjatkaa, jos olen mielestänne väärässä! Nykyaikana se, että päivität blogiasi aktiivisesti ei enää riitä. Sinun on oltava näkyvillä aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa.

Pari vuotta sitten en tiennyt snapchatistä vielä mitään. Korkeintaan olin kuullut lasten puhuvat kuvista, jotka kestävät kännykässä (siis snapissä) hetken ja katoavat sitten johonkin bittiavaruuteen. Nyt minulla on oma snäppi blogini nimellä ja opettelen käyttämään sitäkin mahdollisimman aktiivisesti. Aluksi seurasin vain toisten snäppejä, mutta nyt päivittelen jo itsekin. Snapchat on siitä kiva, että se on vähän rouheampi ja eikä siellä kaiken tarvitse olla ihan niin justiinsa. Moni bloggari on snäpissä paljastanut esimerkiksi kodistaan sen toisen puolen, mitä ei koskaan tule esille hänen blogissaan. Tykkään.

Itselle on vielä vaikea kuvata snappiin videoita, joissa näkyy omat kasvot. Meikitöntä naamaa ei nyt ainakaan voi kuvata ilman filtteriä, heh... Omaa snäppäämistä ja sen esille tuomista on vielä rajoittanut se yleinen, mutta varsin ikävä ajattelumalli, että snappääminen on vain nuorten juttu. Tiedän perhetuttumme 13-vuotiaan tyttären sanoneen, että: "Miksi ihmeessä se Krisse on snapissä ja snäppää? Eihän aikuiset tee niin". Itsetuntoni ei ehkä ole niin vahva, ettenkö välillä sortuisi miettimään sitä, mitä muut tästä minun snäppäämisestä  ajattelevat. Onneksi en ole kuitenkaan ainut yli 4-kymppinen snäppääjä. Onhan niitä aikusia tubettajiakin. Itsekin olen tehnyt muutaman videon YouTubeen ja onhan minulla siellä se oma kanavakin. Tällä hetkellä snäppi korvaa minun tubettamisen, koska minun editointitaidoillani videoiden muokkaamiseen ei vain nyt ole aikaa. Mieluummin käytän aikani blogipostauksen tekemiseen, koska ei sekään ihan hetkessä synny ja lisää merkittävästi sitä aikaa, minkä vietän koneella.

Olenko sitten someriippuvainen vai en? Jokainen tehköön siitä omat johtopäätäksensä. Kirjoittaminen ja blogin ylläpitäminen on harrastukseni, jota ilman en pysty elämään. Instagram, snapchat ja muut somekanavat kulkevat sujuvasti siinä rinnalla. Vaikka vietänkin paljon aikaa koneella, minulla on myös paljon ihan sitä normaalia elämää, johon kuuluvat niin työ, ystävät kuin perhekin. En ole siis huolissani itsestäni ja käyttäytymisestäni. Teen vain vihdoin sitä, mistä oikeasti pidän ♥

Minun sosiaaliset mediani:

 http://heimitasateet.blogspot.fi

 https://www.facebook.com/arjenhelmia/ 

 Instagram @krissekomonen 

Löydät minut myös Snapchatista Arjenhelmia

 ♥ ♥ ♥ Tervetuloa mukaan! ♥ ♥ ♥