Syntymäpäivillä

Viime lauantaina saimme olla mukana juhlistamassa anoppini kummitädin 95-vuotis syntymäpäivää. Aika kunnioitettava ikä, jos en sanoisi. Olisipa ihana itsekin saada elää noin vanhaksi. Minusta on aika pelottavaa ajatella, kuinka kauan itse saa vielä elää. Muistan jo lapsena ajatelleeni, etten haluaisi koskaan kuolla. No, kukapa haluaisi?! Monesti lukiessani paikallislehtemme sunnuntaipainoksesta kuolinilmoituksia mietin, kuinka arvaamatonta ihmisen elämä voikaan olla. Koskaan ei voi tietää, milloin kullekin se lähtö tulee. Ihan liian monelle, ihan liian varhain. Sen vuoksi meidän jokaisen pitäisi saada elää elämämme onnellisena ja rakastettuna. Meidän ei pitäisi sortua turhaan surkutteluun ja pikku asioista valittamiseen. Elämä on liian lyhyt surkutteluun. Voi, kumpa muistaisimme sen ja eläisimme elämämme niin kuin sen parhaaksi näemme, emmekä vain suorittaisi sitä. 

Näiden juhlien sankari ei turhista valita. Elämä on sen hänelle opettanut. Vaikka näkö on jo huono, lonkkaa kolottaa eikä muistikaan ihan enää pelaa, ei hänellä ole omasta mielestään mitään vaivoja. Kaikki on hyvin. Nostan hattua kyllä anopilleni, joka vuosi sitten ryhtyi kummitätinsä omaishoitajaksi päästyään itse hiukan aiemmin ansaitulle eläkkeelle omasta työstään. Mutta omatunto ei jättänyt häntä rauhaan, vaan hän otti rakkaan kummitätinsä, toisen äitinsä, kuten hän jo lapsena oli joskus sanonut, luokseen asumaan ja alkoi hänen omaishoitajakseen. Miten ihanaa tuon vanhan ihmisen on asua heidän luonaan, hyvässä hoidossa. Minä niin toivoisin, että jokainen vanhus voisi nauttia samanlaisesta elämästä turvassa läheisten luona, mutta ikävä kyllä tähän ei taida kovinkaan monella olla mahdollisuutta.

Mutta me siis kokoonnuimme läheisimpien sukulaisten kanssa lauantaina juhlistamaan tämän "ikinuoren" syntymäpäiviä. Itse tein tälle kalastajan tyttärelle savulohikakun kahvipöytään. Tarjolla oli myös appeni leipomia korvapuusteja, kälyni tekemää juustokakkua, pähkinöitä ja Kouvolan Lakua (suomen parasta). Kahvipöydässä saimme jälleen kuulla tämän sotiemme veteraanin kertomuksia vuosien takaa. Kuinka hän oli 17 vuotiaana jättänyt kotinsa, pakannuut matkalaukkuun itse ompelemansa suomen lipun ja kansallispukunsa, pistänyt kanat pyörän tarakalle ja lähtenyt Lotaksi rintamalle. Yksin ja niin nuorena. Tämä tarina pysähdyttää minut aina. Se koskettaa. Uskaltaisinko itse tehdä saman? Olisiko minusta tuohon samaan? Epäilen, että ei olisi, mutta hän ei pelännyt. Se oli kuulema aivan turhaa. 

Juhlat on nyt juhlittu ja olen iloinen, että sain olla mukana. Silmin nähden myös sankari nautti juhlistaan ja muistamisista. Taisi hän sen siinä ihan ääneenkin mainita, kuinka mukava iltapäivä meillä oli yhdessä ♥ Vuoden päästä otetaan uusiksi. Siitäkin puhuttiin :))