Arkikuva 2/52

Meidän perheen tavallista arkea. Yksi kuva viikossa, yhden vuoden ajan. Haaste bongattu Päiviltä Nakit ja Mutsi-blogista.

Ensimmäinen täysi työviikko joulun pyhien jälkeen on ohi. Meillä tytön kanssa se ei kuitenkaan ollut viisipäiväinen tämäkään viikko. Kärsimme nimittäin jostain oudosta vatsataudista ja jouduimme skippaamaan sen vuoksi yhden työ-/koulupäivän kumpainenkin. En tiedä mitään muuta niin rasittavaa tai inhottavaa tautia kuin vatsataudit ovat. Se kipu ja voimien totaalinen katoaminen on suoraan sanottuna ihan hanurista.

Tämän viikon arkikuva on napsastu eräänä aamuna, kun olimme jälleen voimissamme ja lähdössä minä töihin ja tyttö kouluun. Me asutaan täällä maalla, joten mitään julkisia ei kulje, joten lapset kulkevat kyydissäni kouluun ja sieltä kotiin. Minulla on säännöllinen 8-16.00 työ, joten lasten on sopeuduttava siihen aikatauluun. Erikseen ei aleta jokaista kuskailemaan, ei varsinkaan silloin kun bonuslapset ovat meillä, kun on kolme koululaista, kolme koulua, kolme lukujärjestystä. Ajoja tulee ihan riittävästi näinkin, varsinkin jos mies tarvitsee autoa ja toimii meille kuskina. Lapsille tulee väistämättä odottelu aikaa ennen ja jälkeen koulupäivien, mutta onneksi on keksitty kirjastot, koulujen lukusalit ja mummolat ♥

Aamut meillä siis menevät aina tietyn kaavan mukaan. Jokainen hoitaa aamuaskareensa omaan tahtiinsa eikä suurempia klikkejä enää synny esimerkiksi siitä, kuka on vessassa milloinkin. Tämän viikon arkikuvassa tyttö on jo laittautuneena aamupalalla keittiössä, kun minä vielä pistän toisaalla pakkelia naamaan. Minun on aina pakko saada ensin kuppi kahvia, selata facebookin uusimmat päivitykset ja vasta sen jälkeen kellon ollessa noin 6.30 siirryn kaunistautumaan. Siinä vaiheessa siis tyttö on jo melkein valmis ja vaihdamme ns. paikkoja. Voisin varmasti nukkua pidempäänkin, mutta vihaan kiirettä ja siksi haluan herätä kahvikuppini kanssa ihan rauhassa. Kiireessä olisin vain tosi kiukkuinen ja sitten ei olisi enää kivaa kenelläkään.

Aamut jo teini-ikään ehtineiden lasten kanssa sujuvat siis jo varsin mukavasti. Töissä kuuntelen kauhulla työkaverini tarinoita unohtuneista villahaalareista ja kadonneista villasukista. Onneksi teinien kanssa ei enää ole tätä showta. Jumala oli viisas mies, kun järjesti asiat niin, että lapset tehdään nuorena...