Alakuloinen emäntä ja taitava isäntä

Olen ollut tällä viikolla todella alakuloinen ja väsynyt. En tiedä, mistä se oikein johtuu. Hymy ei ole irronnut ja negatiiviset ajatukset ovat vallanneet mieleni. Olen elämäni aikana saanut kulkea ne kaikista kivisimmätkin tiet. Olen miettinyt asiaa ja luulen, että en uskalla antaa itselleni lupaa olla onnellinen ja nauttia siitä, mitä minulla on. Minun pitäisi vaan olla rohkeampi, että uskaltaisin olla täysillä joka hetki oma itseni ja nauttia siitä, mistä eniten pidän ja mitä minulla on. Helpommin sanottu kuin tehty. Tuumailin tuossa, että mahtaako tämäkin olla heikon itsetuntoni tuotoksia? Asiat kun ovat kuitenkin ihan hyvin, jos ei nyt taloudellista tilannettamme lasketa lukuun. Minulla on rakastava mies, terveet lapset, paljon rakkaita ihmisiä lähelläni ja oma koti, josta on pikku hiljaa tullut myös minunnäköiseni. Kuullostaa varmaan ihan hullulta, mutta näin vain on. Joku nappula päässä on nyt kääntynyt ihan väärään asentoon ja se pitäisi nyt saada käännettyä kiireesti takaisin. Ensi viikon olen yksin kotona, kun miehen lapset ovat äidillään, oma tyttöni on vielä TET-harjoittelussa toisella paikkakunnalla ja mies lähtee sinne kertausharjoituksiin. Ehkäpä minulla on sitten aikaa hiljentyä hetkeksi mietiskelemään ja tuumailemaan asioita ihan kaikessa rauhassa.  Toivon, että yksinolon jälkeen näen asiat ihan toisessa valossa.

Eilen ajelin iltapäivällä hautausmaalla. Vein sukuhaudoillemme ja isäni haudalle kynttilät palamaan. Varsinkin isäni haudalla hiljennyin hetkeksi. Ilma oli kaunis, mutta miksi ihmeessä hautausmaalla aina palelee? Kaikessa rauhassa ajelin aurinkoisen maaseudun läpi hiljalleen kotiin, jossa mies olikin taas ahertanut pihalla puutöissä. Kesän myrskyt kaatoivat puita meidänkin pihalta. Mies on nyt pätkinyt isompia oksia lyhyemmäksi ja halkonut pienempiä pöllejä jo polttopuiksi. Meillä kun menee polttopuita talven aikana aikamoinen määrä, joten ihan tarpeeseen tulevat.

Anoppi oli ostanut kirppikseltä vanhan todella huonokuntoisen keinutuolin. Appeni oli vähän huokaillut, mutta kuskasi tuolin kiltisti kotiin. Mies sitten entisöi ja verhoili tuolin äidilleen. Kuten olen monesti aiemminkin sanonut, tuo mun mies on aika monitaitoinen ihminen. Hienosti hoiti tämänkin homman ompeluksineen päivineen. Siistiä työtä ja upea lopputulos. Että sellainen mies minulla...

Nyt nautin hetken vielä hiljaisuudesta ison kahvimukin äärellä. Kaikki muut nukkuvat vielä. Minä olen ollut jo tunnin hereillä, keitellyt kahvit, syönyt aamupalaa ja blogannut. Tykkään tästä kiireettömyydestä ja rauhallisesta tunnelmasta. Pieneen lyhtyynkin laitoin heti tuikkivan palamaan, kun tulin tänne alakertaan. Jospa tämä tästä...mukavaa sunnuntaita teille kaikille!